Ludmilla Tchérinan 60-luvun vaatekaapilla
Hopeapeilin numerossa 25-26 vuodelta 1969 on juttu ranskalaisesta tanssijattaresta ja näyttelijättärestä Ludmilla Tchérinasta (1924-2004). Hänen isänsä on alunperin venäläinen ja äiti ranskalainen, ja hän syntyi aristokraattiseen perheeseen. Ludmilla aloitti tanssimisen jo kolme vuotiaana ja hän on nuorimpana prima ballerina- arvonimen saanut tanssija. Hän on esiintynyt 16 elokuvassa 1940-1960-luvuilla.
Hopeapeilin jutussa Ludmilla kertoo asioista, jotka liittyvät hänen kauneuteensa ja tyyliinsä. Numeron ilmestymisen aikaan Ludmilla on ollut 43-vuotias ja mielestäni hänen viestinsä iästä ja pukeutumisesta on olennainen - tietty ikä ei estä käyttämästä joitain vaatteita. Ludmilla oli minulle entuudestaan tuntematon nainen, mutta jutun luettuani jäin ihailemaan hänen tyyliään. Sydämeni taitaa aikakausista sykkiä kaikista eniten kuitenkin 60-luvulle. Ludmilla suosii minimittaisia helmoja, suoria linjoja ja vaihtelua asuihin hänen mukaansa tuovat värit. Hyvin samalla tavoin ajattelen itsekin, rakastan selkeitä linjoja ja tietynlaista ajattomuutta, mutta värit saavat välillä räiskyä.
Tämä kuva on otettu 1962 ja tanssimisen sekä elokuvien lisäksi Ludmilla keskittyi myös maalamisen, kuvanveistoon ja kirjoittamiseen. Tässä hän poseeraa oman työnsä vierellä. Kuva on lainattu täältä, mistä voit lukea lisää Ludmillan urasta ja elämästä.
Toisen maailmansodan aikaan Ludmilla oli 15-vuotias. Hänet kiinnitettiin tuolloin Monte Carlon oopperan balettiin soolotanssijaksi ja koreografiksi. Yleensä soolotanssijattareksi valittiin Ludmillan mukaan 25-30-vuotiaita. Ludmillan ensimmäinen avioliitto päättyi traagisesti hänen puolisonsa kuoltua auto-onnettomuudessa. Hän oli ollut menestyksekkäällä Amerikan kiertueella, kun kaikkien kukkien ja lahjojen keskellä hotellihuoneesta löytyi ilmoitus tapahtuneesta. Uusiin naimisiin Ludmilla meni vuonna 1953.
Ludmilla suhtautuu jutussa kenkiin ja asusteisiin käytännöllisesti; ne eivät saa viedä liikaa huomiota itse asulta. Lisäksi hän sanoo, ettei ole viehtynyt juurikaan koruihin. Ainoastaan iltajuhlissa hän antaa niille sijan ja usein silloinkin hän on suosinut otsakorua.
Kysymykseen elämästä ja rakkaudesta Ludmilla mielestäni kiteyttää hyvin osuvasti:
"Minä mainitsen sanat elämä ja rakkaus samassa hengenvedossa. Olen luonut karrieerini minulle suoduin keinoin ja olen siitä tietysti onnellinen. Mutta rakkaus mieheeni voittaa kuitenkin taiteen ja karrieerin.
.
.
Kun menetin ensimmäisen mieheni, olin urani huipulla ja siitä huolimatta onnettomista onnettomin, kun vierelläni ei ollut enää rakastamaani ihmistä. Kaikki oli silloin hetkessä muuttunut mielettömäksi ja minä tunnustin: elämän täytyy olla rakkautta."
Tämä on toinen 60-lukuun liittyvästä "postaussarjastani", joiden inspiraation lähteenä on toiminut sama Hopeapeilin numero. Ensimmäinen postaus sisälsi Tapio Wirkkalan kultakoruja. Tulossa on vielä ainakin kaksi juttua tähän sarjaan. Rakastan historiaa, tarinoita ja henkilökuvia - myöskin kauniita vintagevaatteita ja -asusteita. Näissä on yhdistettynä vähän tuota kaikkea.
-Tiina
Kommentit
Lähetä kommentti