1960-luvun kuvituskuvia ja pari sanaa lukemisesta

Toivoisin olevani lukutoukka. En ole koskaan ollut, enkä tiedä tulenko koskaan olemaan. Toivossa on hyvä elää. Kadehdin kovasti ihmisiä, jotka lukevat paljon kirjoja ja se on heille vaivatonta ajan vietettä. Minulle se ei ole sellaista, samalla tavalla. Vielä koululaisena luin paljon, mutta jossain vaiheessa järjestelmällinen lukeminen muuttui toisenlaiseksi lukemiseksi. Olen kovin malttamaton, kärsimätön ja en jaksa odottaa loppuun pääsemistä. Tätä on todella vaikea kuvailla, mutta lukematon kirja tuntuu edessäni aluksi olevan kuin hehtaarien metsäsavotta. Olen oppinut selviytymään niin, että luen omalla tavallani. Lisäksi en pakota, koska se pahentaa asiaa.

Olen aina ollut kovin utelias tiedon suhteen. Rakastan oppia uutta ja tiedonjanoni liittyen eri tieteenaloihin on ehtymätön. Luen uutisia ja artikkeleita netissä, tilaan someeni paljon historiallisia ja filosofisia julkaisuja. Yksi kirjallisuudenlaji on kuitenkin sellainen, jota luen vaivattomasti ja helposti sekä erityisen mielelläni. Se on runous. Luen paljon runoutta, vanhaa ja uutta, kaikenlaista. Pidemmät tekstit ovat oikeastaan se haaste, jos nyt haasteeksi tätä asiaa voin kutsua.

Muistan nuorempana jossain vaiheessa hurahtaneeni sarjakuviin, mutta siinä rinnalla luin filosofian, psykologian, historian ja luonnontieteiden kirjoja... En lukemalla lukenut kirjoja alusta loppuun, selailin ja poimin tietoa. Omaelämäkerrat ovat aina kiinnostaneet minua myös. Ala-asteella tykästyin kovasti sarjiksista Karviseen ja luin joka ikisen Karvisen sarjiskirjan. Harrastin piirtämistä ja samalla piirsin Karvisesta myös kuvia. Toinen sarjisrakkauteni on ollut Nemi. Jossain vaiheessa luin kaikki Nemit ja niitä minulla on vielä omanakin.

Kun puhutaan kaunokirjallisuudesta, tie on kohdallani vähän kuoppainen. En voi vain lukea tuosta noin vaan kirjaa kuin kirjaa... Kun aloitan kirjan, joko se imaisee ja voin lukea sen siltä istumalta, tai sitten teksti ei iske ja en vain pysty viemään sitä väkisin eteenpäin. 

Pienenä koululaisena luin kaikki Tiina-kirjat. Vieläkin muistan joitain kohtauksia kirjan teksteistä, jotka ovat jääneet mieleeni elävinä mielikuvina. Samaistuin tuolloin todella paljon kirjan päähenkilöön. Yksi lapsuudesta mieleen jäänyt kirja on myös Uskalias Totti, jota edesmennyt mummini luki aina meille ollessamme heillä yökylässä. Tästä minulla on erittäin lämpimiä muistoja, vaikken kyllä itse kirjasta muista yhtään mitään. Olen pitkään haaveillut löytäväni tuon kirjan ja lukevani sen aikuisiällä. Nyt sitten itse asiassa olen sen Ollin Onnen verkkokaupasta tilannut ja maltan tuskin odottaa, että saan sitä käsissäni hypistellä!

On joitain kirjoja, joilla on ollut merkittävä vaikutus minuun tavalla tai toisella. Yksi mieleen painuvista lukukokemuksista on ollut George Orwellin Eläinten vallankumous. Tuo kirja aikanaan katkaisi minun lukemattomuus-kauden teini-iässä. Toinen järkyttävällä tavalla mieleen jäänyt kirja on Maria Peuran On rakkautes ääretön. Kirja ei sovellu herkimmille ja kaikessa järkyttävyydessään on myös todella taitavasti kirjoitettu lapsen maailmasta käsin.

Yksi käänteen tekeviä kirjoja elämässäni oli myös Tommy Hellstenin Virtahepo olohuoneessa. Tuon kirjan jälkeen prosessoin paljon asioita omasta elämästäni ja menneisyydestäni, olen lukenut sen jälkeen myös muut Hellstenin teokset. Yhtenä kauneimpana ja edelleen rakkaimpana kirjana kuitenkin pidän Pikku Prinssiä ja sitä olen lukenut lapsillenikin. Siinä kirjassa on niin paljon elämisen kauneudesta kaikessa monimutkaisuudessaa, inhimillisyydestä ja ihmisen luonnosta. Kirjan yksi kuuluimpia ja suosikkisitaattejani on tämä:
"Ainoastaan sydämellään näkee hyvin. Tärkeimpiä asioita ei näe silmillä."

Palaten alkuun, sinänsä hassua, etten pidä itseäni lukutoukkana. Jos ajattelen itseäni lukijana, niin kyllähän minä luen kaiken kaikkiaan todella paljon. Ehkä kyse onkin siitä millaisena näen itseni suhteessa muihin. No, niin tai näin, toivon omien lapsieni löytävän kirjojen pariin. Olen lukenut heille pienestä pitäen joka päivä ja mielellään he kuuntelevatkin, sekä selailevat itse. Vanhin lapseni lukee todella paljon. Onneksi tietoa on kuitenkin tarjolla nykyisin niin monessa muodossa, se helpottaa meitä, joille lukeminen on työläämpi juttu.

Tekstissä olevat kuvat ovat 60-luvun kuvituskuvia 19.6.1969 ilmestyneestä Hopeapeilin (N:o 25-26) lasten kesäleikkejä käsittelevästä jutusta. Nuo 1960-luvun piirroskuvat ovat niin suloisia!

Hyvää alkanutta viikkoa, käy blogin facebook- ja instagramsivuilta kurkkaamassa, miksi tänään vietetään #whitemonday päivää!

-Tiina