Surusta ja kaipauksesta - lemmikin menetys

Tällä hetkellä vallitsevan harmauden keskellä palaan hetkeksi ajassa taaksepäin ja kerron kokemastani menetyksestä, surusta ja vielä tälläkin hetkellä läsnä olevasta kaipauksesta. Tapahtuma, josta kerron, nivoutui omalla tavallaan Pyhäinpäivän ja halloweenin vieton ajankohtaan, joten samaan tarinaan kietoutuu sanasia niistä.

Olen kertonut täälläkin, että minulla oli koira. Kerroin myös jo hieman siitä, että koirani sairasteli ja päätös luopumisesta roikkui pimeänä pilvenä ilmassa. Omistin saksanpaimenkoiran, nartun, joka ehti elää kymmenen vuotiaaksi. Nefe (nimetty kasvattajallaan kuningatar Nefertitin mukaan) tuli meille yhdeksän vuotta sitten. Elämäni tuolloin oli vielä hyvin erilaista kuin nyt ja Nefe oli vanhimman tyttäreni kanssa samanikäinen ja he kasvoivat rinta rinnan. 

Nefe oli reppana tullessaan ja ei olisi voinut uskoa nykyisin samaksi koiraksi kuin mitä oli meille saapuessaan. Kuvittelin ottavani vuoden ikäisen valmiiksi "sisäänajetun" saksanpaimenkoiran, mutta vastassa minua olikin kasvattajalle palannut arka, perustaidot osaamaton, toinen korva lupallaan oleva äärimmäisen hellyyttävä otus. Vaikka asiat eivät menneetkään niin kuin oli suunniteltu, Nefe tuli ja jäi. Asiat omassa elämässänikään eivät menneet kuten suunniteltu ja Nefe eli kanssani suuria elämänmuutoksia, koki kanssamme neljä muuttoakin. 

Maailman kiltein koira ja hirveä hömelö. Vanhana aavisti asioita jo puolesta katseesta. Täydellinen koira lapsiperheessä. Nefe oli koko elämänsä todella terve. Viime keväänä alkoi kuitenkin ilmaantua vaivoja, joita ei enää pystytty hoitamaan ilman radikaalimpia ratkaisuja ja vaivoja tuli vain lisää. Keväästä aika tänne syksyyn saakka oli raskas tältä osin. Eläinlääkärin kanssa useamman kerran juteltuani ja vaivoja tutkittua olin päätöksen edessä, kokeillaanko hoitoa hoidon perään vai päästänkö irti. Semmoisen päätöksen tekemisen on vaikeaa, ainakin minulle oli.

Prosessoin lopetuspäätöstä  jonkin aikaa. Helpommaksi aika ei sitä tehnyt. Vaikeaa oli myös kertoa asioista koiran kanssa kasvaneelle tyttärelle. Varatessani ajan lääkärille, tiesin sinä maanantaina, että hyvästit jätetään perjantaina. Voitte kuvitella vain, kuinka raskas tuo viikko oli. Jokainen lenkki, jokainen silitys, jokainen katse silmiin... se sattui. Ja itketti. 

Yllä otettu kuva on otettu varjoistamme viimeisen yhteisen aamulenkin jälkeen ja alla oleva kuva on viimeiseltä yhteiseltä lenkiltämme tuona päivänä. Kummallisinta oli, että tuntui kuin Nefe itsekin olisi aistinut asioiden laidan. 

Menin tuona perjantaina tyttäreni kanssa (hän halusi olla mukanani) viemään Nefeä lopetukseen. Koko päivä on edelleen päässäni yhtä sumua, ihan kuin kohtauksia jostain hidastetusta elokuvasta. Olimme Nefen kanssa viimeiseen hengenvetoon saakka, jonka ihan kirjaimellisesti tunsin käsieni alla Nefen maatessa sylissäni. Sen jälkeen oli vain tyhjyyden tunne, jota on vaikea selittää. 

Pari päivää tapahtuman jälkeen oli todella raskasta. Kun tulin kotiin, odotin, että Nefe on ikkunassa. Odotan vieläkin... Kotona etsin sitä ja milloin olin viemässä ulos tai antamassa ruokaa. Edelleen iltaisin kävellessäni puhelimen valossa sänkyyni, ensimmäisenä odotan matolla näkeväni valokeilassa matolla Nefen. 

Läheisen menetys ja luopuminen on aina raskasta. Olipa se ihminen, eläin tai vaikkapa jokin rakas paikka. Ihminen antaa merkityksiä, ihmisille syntyy erilaisia sidoksia erilaisiin asioihin. Koskaan ei pitäisi arvioida toisen surua sen kohteen mukaan, koska se kohde ei määritä menetyksen suuruutta. Surun määrittää kohteeseen liittyvän sidoksen, tunteen määrän ja sen menettämisen tunne. 

Sain tukea kotoa, mitä ilman en olisi selvinnyt. Sain vertaistukea samassa tilanteessa olleilta. Sain rohkaisevia kommentteja luopumisesta ja siitä kuinka luopuminen voi joskus olla suurinta rakkautta. Ehkä jos mietit, mitä sanoa lemmikin menettäneelle, annan nyt omasta kokemuksestani vinkin, että "sehän oli vain koira" tai "aiotko hankkia uuden" (heti menetyksen jälkeen) eivät ole niitä surua lievittävimpiä lausahduksia. Jokainen meistä tietysti kuitenkin yrittää omalla tavallaan kohdata toisen surun ja olla hengessä mukana, eikä se ole kauhean helppoa etenkin, jos ei ole vastaavasta tilanteesta itsellään kokemusta. Yleensä kuitenkin läsnäolo ja kuunteleminen riittää, ei tarvitse keksiä mitään sanottavaa. 

Olen luopunut lemmikeistä ennenkin, eikä mikään ole tuntunut koskaan tältä. Se kertoo siitä, mitä juuri Nefe minulle merkitsi. En ole joutunut menettämään läheisiä ihmisiä isovanhempiani lukuun ottamatta ja en voi edes kuvitella kuinka musertavaa voi olla sen kaikista läheisimmän menettäminen, varsinkin sen tapahtuessa yllättäen.

 

Nefen menetys ajoittui lähelle loka- ja marraskuun vaihdetta. Meidän piti tuota perjantaita seuraavana päivänä lähteä halloween-juhliin lasten kanssa ja aluksi en ollut ollenkaan varma jaksaako kukaan olla juhlamielellä. Lähdettiin kuitenkin, ja se oli hyvä päätös. Menimme Botanian halloweenjuhliin. Olipa kyse halloweenista, Pyhäinpäivästä, kaikkien Pyhien päivästä, kekristä, Samhainista, kuolleidenpäivästä tai muusta, tuon ajankohdan juhlat liittyvät vanhan satokauden päättymiseen ja uuden alkamiseen, sekä henkien ja elävän maailman yhdistymiseen ja näin ollen edesmenneiden kunnioittamiseen. Sinänsä siis tuossa juhlassa, jos jossain, oli helppo luopumista käsitellä ilon kautta. Ilo on surun jälkeen yhteisissä muistoissa. 

Rakastan pukeutumista, siis naamiaisasuja. Pukeudun aina töihin tai lasten juttuihin täysillä mukana, kun mahdollisuus on. Minusta se on hauskaa heittäytymistä. Botanian juhlaan lapset saivat valita asuni ja vanhin tyttäreni ehdotti Sugar skull- meikkiä. En edes tiennyt kuinka suosittu juuri tuo meikki on tällä hetkellä. Lasten vanhoilla kasvoliiduilla nopeasti versioituna tuo meikki ei kauhean helppo ollut, mutta täytyy ehdottomasti kokeilla toistekin paremmilla välineillä. Päälläni minulla oli Dressyltä tilaamistani kahdesta fiftarityylisistä mekoista toinen. Tuo mekko on upea ja jossain vaiheessa tännekin kuvaan sen paremmin.

Muistelen, että tuo Sugar skull- askartelu eli koristeellisten kallojen askartelu liittyy Kuolleiden päivän (Day of the dead, Dia de muertos) viettämiseen. Pieniä koristeellisia kalloja askarrellaan nuorina menetettyjen ja isoja aikuisena menetettyjen muistoksi. Kävimme lasten kanssa joku vuosi sitten katsomassa elokuvissa animaatioelokuvan Coco, joka liittyy aiheeseen. Suosittelen lämpimästi tuota visuaalisesti upeaa ja lämminhenkisen tarinan omaavaa elokuvaa kaikille. Elokuva oli itsellenikin sukellus vähän vähemmän tuntemaani perinteeseen ja kulttuuriin.

Onneksi menimme Botanian juhliin, suru väistyi hetkeksi ja muuttui iloksi ja nauruksi. Sen jälkeen huomasimme myös olon kevenneen ja suurimman surun taittuneen ikäväksi. Elämä on luopumista, vaikka sen kuinka tiedostaisi, ei se sitä helpoksi tee. Se suru kuitenkin kertoo siitä kuinka paljon jokin meille merkitsee. Sellainen tärkeä läsnäolo elämässämme, olkoon se vaikka ohikiitävän hetken verran, se on arvokasta. Se arvo, se piirtyy syvälle sisimpään ja loistaa siellä menetyksen jälkeenkin.

Blogissa on nyt ollut kaksi kirjoitusta peräkkäin blogille ei niin ominaisten aiheiden parissa, mutta välillä näin. Seuraava teksti onkin sitten jo kevyemmissä merkeissä, enemmän vintagevaatteiden ja kirppistelyn parissa. Ihanaa uutta viikkoa ja voimia surujen parissa, mikäli sinun elämässäsi niitä kohtaat tällä hetkellä. <3

-Tiina